Kairo on nähnyt paljon

Merimiesravintola Kairon tarina alkaa jo vuodesta 1879, kun Nikolai Fredricksen perusti Kotkan upeimman ravintolan. Ravintolan sijainti oli niin hieno, että nimenkin oli oltava tyylikäs. Nimeksi valikoitui kansainvälinen Universal Garden.

Musiikista huolehti useita kokonaisia soittokuntia ja välillä tulinen unkarilainen itketti viuluaan ja Kotkan daameja. Talvella jäädytettiin pihalle luistinrata, jonka reunalla saattoi rusettiluistelun lomassa nauttia lihalientä ja kuumaa glögiä.

Fredricksenin kuoltua vuonna 1883 vaihtui ravintolan omistajaksi satamakapteeni Enok Blomberg. Välillä hän myös vuokrasi ravintolaa toisen hoitoon. Ravintolan taso säilyi yhä korkeana. Vuokralaisia hakiessaan Blomberg ilmoitti, että ”varattomien ei kannata vaivautua”.

Näistä vuokralaisista hallitsi yleisön houkuttelun parhaiten rouva E. Wilborg, joka sai kiittää menestyksestä paljolti kaunista tytärtään. Koska ravintola muun murkinan lisäksi tarjosi silmänruokaa, oli se ilta illan jälkeen täynnä lemmestä riutuvia Kotkan nuorukaisia ja muita kauneudennälkäisiä.

Vuosisadan vaihtuessa taloon muutti Pelastusarmeija, joka piti siellä päämajaansa vuoteen 1906 asti. Vuonna 1907 avattiin Universal Garden uudestaan, mutta se ei ainakaan merimiehiä ilahduttanut, sillä paikka toimi nyt raittiusravintolana.

Kyseenalaista mainetta liiketoiminnalle toi kieltolain aika. Ravintola oli myös niin sanottu kovan teen paikka, josta sai spriitä.

Pitkä kuiva kausi katkesi vuonna 1932, kun kieltolaki hellitti rautaisen otteensa Suomesta ja paikalle avattiin alimman hintaluokan ravintola Kairo, omistajanaan neiti Anna Koskinen.

Seuraavana vuonna anniskeluoikeuksia supistettiin ja merimiehet joutuivat tyytymään viinin litkimiseen. Neiti Anna ei viivytellyt, vaan puolusti asiakkaitaan anomalla jo alle kuukauden kuluttua laajempia oikeuksia seuraavin perustein: ”Väkevienkin juomien tarjoilua tarvitaan merimiesten palvelujen sekä viihdyttämisen takia. Viinit eivät heille kelpaa, koska ovat tottuneet käyttämään väkijuomia viskigrogien muodossa ulkomailla sekä laivoilla. Keitettyä ruokaa eivät syö kuten muut. Syövät laivoilla, koska ovat pienipalkkaisia.” Näin painavien perusteiden edessä täytyi Alkonkin taipua ja Kairo sai oikeutensa.

Ravintolaelämään vaikutti kielteisesti myös sota-aika. Mustan pörssin kauppa kukoisti, omia juomia kuljetettiin portsarin ohi ja ravintolassa oli äänekkäitä ja juopumishaluisia ihmisiä. Sota-ajan jälkeistä menoa kauhistelivat niin alkoholiliikkeen edustajat kuin raittiusväkikin. Tanssikielto maassa oli vuoteen 1948, mutta Kairossa alettiin tanssia vasta 1950-luvun lopulla.

Merimiehet pitivät pitkään Ravintola Kairoa pystyssä. Kairo oli monelle se paikka, jossa mereltä tienatut rahat pantiin menemään. Rahojen tuhlaaminen satamassa on merimiestarinoiden suosituimpia aiheita.

Toinen suosittu juttujen aihe oli laivatytöt. Heitä kävi ravintolassa 1930-luvulta 1970-luvulle saakka. Merimiesten ja ”alan naisten” tuoma eksotiikka leimasi ravintolan toimintaa. Kotkalaisten mielestä Kairon tapaista paikkaa tarvittiin. Jossainhan merimiesten oli naisia tavattava.